Elossa, ehkä enemmän kuin koskaan.

Mietin rikkoako blogihiljaisuus nyt vai odotanko 25 päivään, jolloin vuoden kirjoittamattomuus täyttyy.

Unohtaisin kuitenkin myöhemmin joten nyt on se hetki. Eilisen 16-tunnin työpäivän jälkeen, treeneihin menoa ja niiden jälkeistä yövuoroa odotellessa.

Viime päivityksen aikaan olin lähdössä koulutukseen koskien uutta työtäni ja kuten edellisestä lauseesta voidaan päätellä selvisin sieltä kunnialla ja yli puoli vuotta töissä on mennyt melkein huomaamatta. Edelleen pysähdyn hetkeksi, yövuorossa aamuyön tunteina miettimään, kuinka helevetin hienoa kaikki on. Onko mahdollista, että ihminen on ainakin satunnaisesti ja onnellisimmillaan töissä? Silloin kun näkee auringon nousevan vanhojen hallirakennusten takaa viileän kesäaamun henkiessä avoimista ovista sisään? Samalla kun itse tekee työtä, josta oikeasti pitää.

On vaikeaa päättää mistä kirjoittaisi, vuodessa ehtii tapahtua niin paljon joten tyydyn vain mainitsemaan päällimmäisenä mielessä pyörivän asian. Huomenna alkaa kisakausi piirinmestaruuskilpailuilla. Kolmen (illan jälkeen neljän) treenikerran jälkeen odotukset eivät ole kovin korkealla, mutta yritän kaivaa taas sen satunnaisesti itseään väläyttelevän keskittymisen jostain.

Olen yllättänyt itseni ennenkin.

Kisaraporttia ja viime kauden saldoa sitten myöhemmin, nyt laittamaan kamoja ja valmistautumaan treeneihin.

-Rouva Kahvipöytäfilosofi-

Puhu mitä puhut mut juoksemista älä lopeta

Helsinki kutsuu. Ja minä luulin, että Keminmaahan oli pitkä koulumatka.

Aika on minua nopeampi

Taas löysin itseni ihmettelemästä, että mihin se aika meni. Juurihan aloitin koulun Keminmaassa ja aikaa oli vaikka mihin. Seuraavana herään ajatukseen, että koulua on viikko jäljellä ja opinnäytetyökin on tekemättä. Taas viime tingassa. Sain kuitenkin kaikki tehtyä ja palautettua. Valmistuin. Olen nyt autonasentaja, vaikka tuntuu siltä, että aloin vasta pikkuhiljaa päästä mukaan koulutukseen. Tästä pitäisi jatkaa sitten töihin..ainakin yrittää. Olisin todella tyytyväinen vaikka harjoittelijan paikkaan näin alkuun, koska tiedostan hyvin, etten ole valmis, itsenäinen asentaja. Toinen vaihtoehto, jonka harjoittelunkin jälkeen saatan vielä toteuttaa ellei elämä vie minua pysyvästi halliin on automaalarinkoulutus. Innostuin siitä lyhyellä maalauskurssilla koulussa ja sainkin arvosanaksi täyden 3. Fyysisestikin tuo olisi kevyempää tällaiselle minunkaltaiselleni voimanpesälle.

Huomasin myös syksyn aikana koulun aulan pingispöydän myötä, että siitä alkaa olla 5 vuotta kun olen viimeksi pelannut. Tiedän miksi alunperin jäin tauolle siitä, autoa ei ollut ja Oulun porukan kanssa en halunnut pelata. Mutta miksi koskaan en aloittanut uudelleen? Jotenkin siihen oli jo tottunut, että tuo asia, joka elämässäni oli ikävuodet 6-19 on poistunut kokonaan. Sain kuitenkin otettua itseäni niskasta kiinni ja mentyä treeneihin. Ja sehän olikin hauskaa! Jotenkin olen kerännyt tuon tauon aikana sen motivaation, joka on monta kertaa meinannut olla hukassa vuosien aikana. Osallistuin parin treenikerran jälkeen kokeilumielessä kilpailuihin ja ilokseni huomasin uudenlaiset tasoluokat ja pooli-pelisysteemin! Mahtavaa, ei enää tippumista ensimmäisestä häviöstä vaan useampi peli, josta jatkoon jos rahkeet riittää. Ja näissä alhaisen tason luokissa ne on riittäneet vielä yllättävän hyvin. Edellinenkin pölyttynyt palkintoni kantoi vuosilätkää 2005. Tältä vuodelta niitä on kertynyt jo 4.. No ok. Yksi oli jättimäinen karkkilaatikko mutta luokkavoitto ei maistunut yhtään sen huonommalta. Itseasiassa hyvin sokeriselta ja makealta lähes kilon verran. Vaikka taso onkin vielä melkoisen matala, pelaaminen on ihan yhtä hauskaa. En ota stressiä nousemisesta vaan treenaan parhaani mukaan ja jos pelit menee tarpeeksi hyvin, nousu tulee itsestään. Melko lähellä se jo oli, mutta selvisin säikähdyksellä ja sain vielä hetken hengähdystaukoa ennen seuraavaa tasoa.

Lost in Keminmaa

Otsikko on hieman harhaanjohtava, sillä tiedänhän missä Keminmaassa on koulu, huoltoasema ja cittari. Ja nämä ovat riittäneet tähän saakka vallan mainiosti.

Mutta eihä se kaikista tutuin ja omin paikka ole, vaikka olenkin ollut siellä koulussa "huomattavat" 2 viikkoa.




Joskus mietin, että mitä hittoa sitä on ajatellut kun lähden kaikenlaiseen. Ehkä viimeisin mitä tulee mieleen on rallireissu parin kuukauden takaa, kun kaivettiin traileri ensin hangesta ja seisoin pakkasessa hakkaamassa jäätyneitä renkaita saadakseni ne pyörimään ajatellen, että mitähän helvetin hienoa tässäkin harrastuksessa sitten on.

Ja peruin ajatukseni jo samana iltana, kun hommat alkoi toimia. Itseasiassa autoharrastukseen kuuluu oleellisena osana se, että mikään ei mene suunnitellusti. Ja mikäs sen palkitsevampaa, kuin järjettömän tappelun ja vitutuksen jälkeen saada jokin toimimaan. Ainakin 5 minuutiksi.


Nytkin ajan 115km kouluun miettien, oliko tässä nyt mitään järkeä. Mutta heti päästessäni halliin ja oikeasti tekemään jotain myönnän jo itselleni, että oli. Kyllä tämä Haukiputaan voittaa tuhannesti. Ja saan paperit luultavasti jouluun mennessä suorittaessani yhden työharjoittelun kesällä. Onhan se jo aikakin.


Ihan pelkkää opiskelua ei kuitenkaan ole luvassa sillä stokkan alesta tarttui liput Roomaan. Lähtö heinäkuussa. Aivan täydellisen tarkkoja suunnitelmia ei ole mutta hotellin sijaan olisi tarkoitus vuokrata asunto. Ja minä ainakin haluaisin kovasti vierailla Pompejissa.

Reissu- ja remonttipäivitys

Syksyllä kirjoittelin olevani lähdössä Floridaan ja tekeväni remonttia, eikä niistä ole tullut mainittua mitään sen enempää. Joten ajattelin kertoa edes lyhyesti muutaman kuvan avulla niistä, etteivät ne jäisi pelkäksi sanahelinäksi.

Aloitan matkasta.













En nyt osaa mitään kovin tarkkaan kertoa matkasta, kuvat kertoo varmasti enemmän. Paljon tuli syötyä ja vielä enemmän nähtyä. Sea Worldin eläinnäytökset aloittivat loman mukavasti ja sitä jatkoi Kennedy Space Center, jossa tuo puoliskokin oli, kuin pikkupoika maailman suurimmassa karkki- ja lelukaupassa.
Omiin kohokohtiini reissussa kuului ylivoimaisesti pitkäaikaisen haaveen toteuttaminen, josta jo vuosia sitten olin luopunut eli NHL-ottelu. Joukkueet eivät sattuneet ne suurimmat suosikit, mutta mitä väliä? NHL-ottelu! Pakko myöntää, että siinä meinasi itku päästä, kun katseli alkuohjelmia ja tajusi oikeasti missä on.
Ja kun toisen joukkueen general managerina vielä toimi kaikkien aikojen suosikkipelaajani Steve Yzerman, jota en tietenkään nähnyt, mutta samassa hallissa oleminenkin on jo tarpeeksi suurta.



Ensimmäiseksi kunnon ulkomaanmatkakohteekseni Florida osoittautui oikein hyväksi. Oli jotenkin turvallinen olo, kun ymmärsi mitä ympärillä tapahtuu kaiken ollessa englanniksi. Voisin käydä jenkeissä uudelleenkin, mutta seuraava reissu voisi kuitenkin olla taas johonkin uuteen paikkaan. Ja niitähän riittää, kun takana on vasta Tallinna ja raapaisu Floridaa.



Remontista senverran, että kaikki muu on valmista paitsi suurin makuuhuone. Parin päivän homma, kun vain saisi aloitettua. Ei minusta tällä vauhdilla remonttimiestä tulisi, ja jäljen saa jokainen päätellä itse.

Olohuone 2010-2011. Kalusteita ei juuri ollut ja kun kotona tuli oltua niin vähän, ne jäivät melko toisarvoiseksi.



Ja olohuoneen ilme 2012 pienen pintaremontin jälkeen. Kalusteitakin on jo enemmän. (Johon ei varmaan vaikuta se, että täällä on nyt kahden asunnon romut saman katon alla.)

Kuollut kaupunki

Tarkemmin vain kaupunginosa. Kävin tänään entisellä kotikunnallani, joka nykyään kuuluu Oulun kaupunkiin. Joka kerta minua jaksaa ihmetyttää, kuinka masentavaa ja kuollutta siellä on. Onko sille ollut ennen sokea, vai onko paikka oikeasti vain hiljenemässä? Muistikuvissani kylä ei ole koskaan noin autio.

7 tuntia kestäneen järjestyksenvalvojakortin uusimisluennon jälkeen alkoi olla jo kiire kotiin. En tiedä johtuuko se paikasta vai minusta itsestäni, mutta en tunne minkäänlaista kaipuuta tai yhteyttä tuohon aavekaupunkiin. Vierailujen paras puoli on se, että näen mistä pääsin pois.

Nähdessäni huoltoasemalla pelikoneen kimpussa samat, nykyään yli parikymppiset naamat, jotka ovat olleet siinä 15-vuotiaasta lähtien olen hetkellisesti todella tyytyväinen itseeni ja elämääni.
Tunnen päässeeni edes johonkin, vaikka välillä tuntuu, että aika saavuttaa mitään loppuu kesken.

Saavutin paljon jo lähtemällä.

Remontoinnin opettelua matkaa odotellessa.

Nyt olen lopultakin saanut aloitettua sen seinärempan, josta jo lähes vuosi sitten puhuin! Yhdestä huoneesta on tapetit poistettu ja seinät tasoitettu. Vielä hiominen ja maalaus. Koko homma tosin olisi jo valmis, jos joku muu, hieman reippaampi ja aikaansaavampi tekisi sen.
Tapettien poisto ensimmäistä kertaa elämässäni ei osoittautunutkaan ihan niin hirveäksi, kuin olisin kuvitellut, vaikka pieniä mutkia tietenkin kaikissa minun tekemisissäni onkin. Tähän saakka epämiellyttävintä on ollut seinän peseminen, koska se muistuttaa vain liikaa tämänhetkisistä töistäni ja siitä, että ryven yhä samalla, epämiellyttävällä, huonopalkkaisella, mitään antamattomalla ja täydellisen väärällä alalla, eikä muutosta ole luultavasti hetkeen luvassa.

En ole ollut enää koulussa, koska yksikön ilmapiiri, ammattitaidottomuus ja tapa hoitaa asioita kävi sietämättömäksi ja ajoi minut hakemaan jatkoa auto-opintoihini jossain muualla, mutta silti tuntuu olevan niin paljon tekemistä, että seinän sutiminen tuntuu vievän loppuvuoden. Ehkä sitten etenee paremmin, kunhan eksyn taas kouluun ja vähennän töitä?

Mutta valoa ja lämpöä tunnelin päässä on kuitenkin tulossa niissä mitoin, että joudun vetämään aurinkolasit silmille ja shortsit jalkaan. Ehkä hätätapauksessa bikinitkin. Reilun viikon päästä alkaa 2 viikkoa kestävä Floridan matka, jota odotan innon-ja pelonsekaisin tuntein.

Mutta niin kauan kun pääsen turvatarkastuksista läpi, eikä minua pidätetä terroristiepäiltynä uskoisin kaiken menevän hyvin.