Lost in Keminmaa

Otsikko on hieman harhaanjohtava, sillä tiedänhän missä Keminmaassa on koulu, huoltoasema ja cittari. Ja nämä ovat riittäneet tähän saakka vallan mainiosti.

Mutta eihä se kaikista tutuin ja omin paikka ole, vaikka olenkin ollut siellä koulussa "huomattavat" 2 viikkoa.




Joskus mietin, että mitä hittoa sitä on ajatellut kun lähden kaikenlaiseen. Ehkä viimeisin mitä tulee mieleen on rallireissu parin kuukauden takaa, kun kaivettiin traileri ensin hangesta ja seisoin pakkasessa hakkaamassa jäätyneitä renkaita saadakseni ne pyörimään ajatellen, että mitähän helvetin hienoa tässäkin harrastuksessa sitten on.

Ja peruin ajatukseni jo samana iltana, kun hommat alkoi toimia. Itseasiassa autoharrastukseen kuuluu oleellisena osana se, että mikään ei mene suunnitellusti. Ja mikäs sen palkitsevampaa, kuin järjettömän tappelun ja vitutuksen jälkeen saada jokin toimimaan. Ainakin 5 minuutiksi.


Nytkin ajan 115km kouluun miettien, oliko tässä nyt mitään järkeä. Mutta heti päästessäni halliin ja oikeasti tekemään jotain myönnän jo itselleni, että oli. Kyllä tämä Haukiputaan voittaa tuhannesti. Ja saan paperit luultavasti jouluun mennessä suorittaessani yhden työharjoittelun kesällä. Onhan se jo aikakin.


Ihan pelkkää opiskelua ei kuitenkaan ole luvassa sillä stokkan alesta tarttui liput Roomaan. Lähtö heinäkuussa. Aivan täydellisen tarkkoja suunnitelmia ei ole mutta hotellin sijaan olisi tarkoitus vuokrata asunto. Ja minä ainakin haluaisin kovasti vierailla Pompejissa.

Reissu- ja remonttipäivitys

Syksyllä kirjoittelin olevani lähdössä Floridaan ja tekeväni remonttia, eikä niistä ole tullut mainittua mitään sen enempää. Joten ajattelin kertoa edes lyhyesti muutaman kuvan avulla niistä, etteivät ne jäisi pelkäksi sanahelinäksi.

Aloitan matkasta.













En nyt osaa mitään kovin tarkkaan kertoa matkasta, kuvat kertoo varmasti enemmän. Paljon tuli syötyä ja vielä enemmän nähtyä. Sea Worldin eläinnäytökset aloittivat loman mukavasti ja sitä jatkoi Kennedy Space Center, jossa tuo puoliskokin oli, kuin pikkupoika maailman suurimmassa karkki- ja lelukaupassa.
Omiin kohokohtiini reissussa kuului ylivoimaisesti pitkäaikaisen haaveen toteuttaminen, josta jo vuosia sitten olin luopunut eli NHL-ottelu. Joukkueet eivät sattuneet ne suurimmat suosikit, mutta mitä väliä? NHL-ottelu! Pakko myöntää, että siinä meinasi itku päästä, kun katseli alkuohjelmia ja tajusi oikeasti missä on.
Ja kun toisen joukkueen general managerina vielä toimi kaikkien aikojen suosikkipelaajani Steve Yzerman, jota en tietenkään nähnyt, mutta samassa hallissa oleminenkin on jo tarpeeksi suurta.



Ensimmäiseksi kunnon ulkomaanmatkakohteekseni Florida osoittautui oikein hyväksi. Oli jotenkin turvallinen olo, kun ymmärsi mitä ympärillä tapahtuu kaiken ollessa englanniksi. Voisin käydä jenkeissä uudelleenkin, mutta seuraava reissu voisi kuitenkin olla taas johonkin uuteen paikkaan. Ja niitähän riittää, kun takana on vasta Tallinna ja raapaisu Floridaa.



Remontista senverran, että kaikki muu on valmista paitsi suurin makuuhuone. Parin päivän homma, kun vain saisi aloitettua. Ei minusta tällä vauhdilla remonttimiestä tulisi, ja jäljen saa jokainen päätellä itse.

Olohuone 2010-2011. Kalusteita ei juuri ollut ja kun kotona tuli oltua niin vähän, ne jäivät melko toisarvoiseksi.



Ja olohuoneen ilme 2012 pienen pintaremontin jälkeen. Kalusteitakin on jo enemmän. (Johon ei varmaan vaikuta se, että täällä on nyt kahden asunnon romut saman katon alla.)

Kuollut kaupunki

Tarkemmin vain kaupunginosa. Kävin tänään entisellä kotikunnallani, joka nykyään kuuluu Oulun kaupunkiin. Joka kerta minua jaksaa ihmetyttää, kuinka masentavaa ja kuollutta siellä on. Onko sille ollut ennen sokea, vai onko paikka oikeasti vain hiljenemässä? Muistikuvissani kylä ei ole koskaan noin autio.

7 tuntia kestäneen järjestyksenvalvojakortin uusimisluennon jälkeen alkoi olla jo kiire kotiin. En tiedä johtuuko se paikasta vai minusta itsestäni, mutta en tunne minkäänlaista kaipuuta tai yhteyttä tuohon aavekaupunkiin. Vierailujen paras puoli on se, että näen mistä pääsin pois.

Nähdessäni huoltoasemalla pelikoneen kimpussa samat, nykyään yli parikymppiset naamat, jotka ovat olleet siinä 15-vuotiaasta lähtien olen hetkellisesti todella tyytyväinen itseeni ja elämääni.
Tunnen päässeeni edes johonkin, vaikka välillä tuntuu, että aika saavuttaa mitään loppuu kesken.

Saavutin paljon jo lähtemällä.