Kuten jo blogin nimestäkin voi huomata, kahvipöydässä tulee kaikista hienoimmat ja syvällisimmät keskustelut. Tämä ei kuitenkaan yllä aivan sille tasolle, sillä kyse on hallin pukuhuoneessa lähteneestä pohdinnasta.
Koulussa tuli jotenkin puheeksi ihmisten karvat (näin kesäkauden lähestyessä) ja siinä haalareita vaihtaessamme aloimme miettiä asiaa hieman enemmän.
Viime aikoina olen pistänyt merkille naisten suuren viehtymyksen mm. parransänkeen. Nettikeskustelussa nimellä "ihana mies-säie" kulkevassa threadissa suurin osa naisten postaamia kuvia on miehistä, joilla on parta tai ainakin sänki.
Ja koska itsekin kuulun näihin sängen suuriin ystäviin päätin kysyä asiaa myös luokkatoveriltani ja sain sieltäkin suurta kannatusta miehen karvoitukselle. Parralle lähinnä.
Minigalluppimme jatkui myös koulunkäyntiavustajaamme, joka myös oli karvaisen miehen kannalla ja naureskeli hyväntuulisena, mutta samalla toivonsa menettäneen näköisenä suurelle mietinnällemme.
Mutta mistä tämä oikein lähtee? Liittykö se jotenkin ihmisen biologiaan. Osoittaako miehen karvoitus naisen alitajunnalle kyseessä olevan hormonitoiminnaltaan ja testosterinitasoltaan kelpo, lisääntymiskykyinen urho?
Ihmisen alitajunnassahan kuitenkin kaikesta huolimatta on lisääntyminen.
On tutkittu miesten (Siis aikuisten miesten. Jotka tietävät jo miltä nainen näyttää muutenkin kuin mallikuvissa) valitsevan alitajuisesti hieman pyllykkäämpiä ja leveämpilantioisia naisia, koska tämä antaa takaraivossa kuvan hyvästä synnyttäjästä. Ja kuka nyt ei pyöreistä pyllyistä tykkäisi?
Muistan, kun itse kammoksuin mm. rintakarvoja joskus nuorempana. Kuitenkin viime kesänä olin sitä mieltä, että miehellä täytyy kasvaa parta. Se oli ehdoton juttu. Partaa ei tarvitse olla vaan riittää, että se todistettavasti kasvaa.
Eli tämä siirtymä baby faceista hiekkapaperiposkiin tulee iän mukana.
Voiko silloin sanoa olevansa jo kypsä, edes vähän kypsä, kun huomaa pitävänsä parransängestä ja karvaisesta rinnasta?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti